MITÄ MIELESSÄNI LIIKKUU PETTYMYSTEN HETKILLÄ?

Kuva:LAT Images, W series

 

MITÄ MIELESSÄNI LIIKKUU PETTYMYSTEN HETKILLÄ?

Kun historiallista W Series -formulasarjan ensimmäistä kilpailukautta on ajettu neljä osakilpailua ja olen päässyt osallistumaan niistä vain kahteen, ei kausi luonnollisesti ole mennyt kuten aluksi toivoin ja ajattelin.

Ensimmäisessä, toukokuussa ajetussa Saksan Hockenheimin kisassa rajun kolarin myötä tullut vaikea yläniskan vamma pakotti minut sängyn pohjalle miltei kahdeksi kuukaudeksi. Oireet olivat sellaisia, ettei niillä ollut mitään asiaa kilpa-auton rattiin tai edes kävelylenkille. System error, kuten fysiatri totesi.

Kuntoutuksen aikana niin tuttavat, toimittajat kuin ystävätkin kyselivät minulta, että mitä kilpaurheilijan päässä mahtaa liikkua, kun on valmistautunut uuteen kauteen hyvin ja se keskeytyy itsestä riippumattomasta syystä niin pian, ettei pääsekään näyttämään taitojaan. Onko fiilis silloin suuttunut, pettynyt tai kenties jopa masentunut?

 

Heti kolarin jälkeen ensimmäinen tunne oli jonkinmoinen pelästynyt shokkitila; mitä ihmettä juuri tapahtui, avasin radion ja spontaanisti raivosin insinöörilleni englanniksi ”WTF!!! Gilkes ajoi ***** juuri päälleni… mitä *****”, kunnes muistin urheilujohtajamme Dave Ryanin ukaasit siitä, että jos kiroilemme radioon, iso sakko lähtee perästä, sillä radiokeskustelut menevät sensuroimattomana suoraan TV-lähetykseen. Avasin radioyhteyden uudestaan ja sanoin ”oops sorry”, jonka perään äitihahmo sisälläni heräsi ja kysyi, onko kilpakaverini kunnossa. Onnekseni raivoamista ei kuultu TV-ruutujen äärellä, mutta tämä toinen osio kuultiin, joten Twitter räjähti ihmettelemään puolesta ja vastaan miksi pyydän anteeksi toisen ajaessa päälleni. No en pyytänyt, pahoittelin ärräpäitä ja säästin rahaa.

Kun hyppäsin autosta ulos, oli tunne muuttunut jo realistisen pettyneeksi. Tiesin, että kuuden osakilpailun sarjassa yksikin keskeytys veisi mestaruushaaveet, mutta kilpakumppanini tullessa pahoittelemaan alkeellista virhettään ratahenkilökunnan siivotessa autonromuja radalta ja muiden kurvaillessa turva-auton takana, olin jo käsitellyt pettymyksen ja pohdin suunnitelmaa tulevalle. Mietin, että miten voisin vielä voittaa mestaruuden ja laskeskelin pisteskenaarioita mielessäni.

Kun adrenaliini alkoi laskea, pelko niskavammasta alkoi hiipiä mieleeni. Olin sellaisen kokenut muutama vuosi aiemmin ja olotila vaikutti hieman samankaltaiselta. Kun sitten pikkuhiljaa kolarin jälkeisellä viikolla alkoi valjeta, että tilanne on pelätyn kaltainen, mielessäni kävi myös ajatus siitä, että mitä jos en kertoisikaan terveydenhuollon ammattilaisille todellisia tuntemuksiani. Jos ne vaikka menisivät itsestään ohi, niin ei tarvitsisi vouhottaa turhasta. En nimittäin ole mikään draaman suuri ystävä.

Torppasin tuon lapsellisen aivopierun kuitenkin välittömästi, kerroin rehellisesti tuntemuksistani ja arvioin tilannetta ensimmäistä kertaa äidin ja urheilun ”semi-seniorin” silmin. Oli selvää, että jos haluaisin jatkaa urheilu-uraani huipputasolla ja hoitaa tulevaisuudessakin fyysisesti aktiivisen vanhemman velvollisuuteni kotona, on tilanne otettava vakavasti.

Kauden toisen, Belgian Zolderissa ajetun, osakilpailun testipäivän jälkeen aiemmin kuriin saadut oireet palasivat ryminällä. Kisapäivän aamuna minulle kerrattiin riskit hyvin tarkkaan lääkäreiden ja terveydenhuollon ammattilaisten puolelta. Osasin näin ollen ihan itsekin laskea yksi plus yksi ja todeta, ettei minulla ole asiaa auton rattiin ennen kuin oireet poistuvat ja pysyvät poissa.

Luonnollisesti pettymys oli tuollakin hetkellä suuri, mutta tiesin tulevani kuntoon ennen pitkää. Ajattelin myös, että elämässä on muutakin kuin urheilu, joten oli lopputulos tulevaisuudessa minkälainen tahansa, kaikki on joka tapauksessa hyvin. Kukaan ei ole kuollut, läheiseni voivat hyvin, joten oma tilanteeni on vain pieni takapakki isossa kokonaisuudessa.

 

Vankat perustat eivät tasapainoni horjuta

Pettymysten käsittelyssä on mielestäni äärimmäisen tärkeää tietää, kuka on. Vaikka ajaminen on suuri intohimoni ja rakastan sitä, olen käyttänyt siihen valtavasti aikaa ja tehnyt kovasti töitä 27 vuoden ajan, niin se ei silti määritä yksinomaan kuka olen. Identiteettini perustuu monelle muullekin asialle ja olen onnellinen elämässäni myös ilman urheilu-uraani.

Saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta kun perustukset on luotu vankoiksi, niin tällaiset pienet tuulenpuuskat eivät tasapainoa juuri horjuta. Olen ohjannut paljon aikaani ja energiaani näiden perustusten luomiseksi ja niiden hoitoon. Isossa kuvassa uskon menestyksen tulevan onnellisuudesta ja tasapainosta.

Kauden toisen eli Zolderin kilpailuviikonlopun jälkeen otin taas faktat vastaan semmoisinaan ja käytin energiani ja aikani siihen, että tulen kuntoon. Aika-ajoin oli hetkiä, jolloin jokin hoitokeino antoi isoja lupauksia, mutta hetken päästä huomasimme, ettei se toiminutkaan ja palasin taas lähtöpisteeseen. Näin kävi myös ennen kauden kolmatta, Italian kilpailuviikonloppua, ja jouduin hyväksymään, ettei aikani ollut vieläkään palata radoille, vaikka kovasti olin niin toivonut.

Koska kukaan ei voinut kontrolloida parantumisen aikataulua, ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin odottaa rauhallisesti ja kärsivällisesti, että jokin hoitokeino tai aika tekisi tehtävänsä. Pidin huolen siitä, että tein itse kaiken voitavani palautumisen maksimoinniksi. Luonnollisesti uni ja lepo olivat suurimmassa roolissa, joten jouduin perumaan tai venyttämään jo sovittujen töiden aikatauluja. Onnekseni yhteistyökumppanini myötäelivät tilanteessa ja tukivat minua palautumisessa. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen.

Kärsivällisyyteni palkittiin

Mutta kärsivällisyys palkittiin ennen pitkää. Tiesin koko ajan tulevani kuntoon ja odotin paluun hetkeä itsevarmana ja rauhallisena. Olen todella kiitollinen minua hoitaneille lääkäreille, jotka eivät luovuttaneet hoitokeinon etsinnän suhteen. He tutkivat, pohtivat, tekivät yhteistyötä ja kokeilivat. Vastaavaa sitoutumista en ole koskaan aiemmin nähnyt tai kokenut, joten olen äärimmäisen onnekas.

Kuva LAT Images, W series

Ja kappas, pääsin kuin pääsinkin takaisin auton rattiin! Ja vieläpä ennen kuin aloin käymään neljättä kymmentä.

Historiallisissa maisemissa Saksan Nürnbergissä Zeppelin-aukion ympärille rakennetulla Norisring -katuradalla ajettu W Seriesin kauden neljäs osakilpailu päättyi osaltani hienosti viidenteen sijaan ja sain pokattua myös kilpailun nopeimman kierroksen. Kilpailun lähtöpaikka olisi voinut olla parempikin, mutta aika-ajoissa sain ajettua uusilla renkailla vain kaksi lämmittelykierrosta, kunnes punainen lippu keskeytti ajamisen. Sama kaava jatkui uusintastartin jälkeen, mutta tällä kertaa nopeita kierroksia häiritsi radan eri puolilla olleet keltaiset liput. Jouduin näin ollen tyytymään lämmittelykierroksen tuomaan aikaan, joka riitti kahdeksanteen lähtöruutuun.

Pääsin kisassa kuitenkin nauttimaan hyvästä kilvanajosta ja jekutuksista ohitustilanteissa. Oli niin älyttömän upea fiilis enkä malta odottaa, että pääsen jatkamaan tuon viikonlopun aikana tulleiden ahaa-elämysten tuomaa kehitystä! Hauskaa on myös se, että vaikka olin sarjapisteissä ennen Norisringin kilpailua luonnollisesti nollilla, niin pelkästään yhden kilpailun tuloksella nousin jo kymmenenneksi.

Lähden siis erittäin luottavaisin, rennoin ja iloisin mielin ensi viikolla ajettavaan kauden toiseksi viimeiseen kisaviikonloppuun Hollantiin. Tähtäimenä ei ole yhtään vähempää kuin voitto! Näin kolmekymppisenä se tuntuisi varmasti vieläkin makoisammalta!

 

x Emma